Juha Valjakkala kertoo tässä Alibin numeron 7/2002 erikoishaastattelussa kaiken mahdollisen pakomatkastaan vaimonsa Minna-Maria Huttusen kanssa.
’
Elinkautisvanki Nikita Fouganthine, joka paremmin tunnetaan entiseltä nimeltään Juha Valjakkala saapuu Kuopion vankilan luokkahuoneeseen rennosti kävellen. Koko haastattelun aikana vieressä istuu vartija tarkkaavaisen näköisenä.
Kun Valjakkalaa katsoo, ei uskoisi, että mies on se ”paha vankikarkuri ja murhamies”, jota muissa lehdissä päiviteltiin suurin otsikoin. Valjakkalaa kuunnellessa tulee mieleen, että hänen ja hänen vaimonsa lomalta palaamatta jääminen ei ollut lainkaan niin dramaattista kuin mediassa annettiin ymmärtää.
Valjakkala kertoo johdonmukaisesti tässä erikoishaastattelussa, kuinka kaikki tarkalleen tapahtui. Ja syyt miksi hän jäi vaimonsa kanssa palaamatta vankilaan.
”PYHÄSELÄSSÄ OLIMME PALJON YHDESSÄ”
Valjakkala on käynyt viime vuoden kesäkuusta alkaen lomilla kaksi kertaa kuukaudessa.
– Ennen tätä Pyhäselän tapahtumaa mulla oli takana noin parikymmentä lomaa. Vankilassa olin jo niin sanottu luottovanki, työskentelin muun muassa vankilan myymälässä, välillä olin pihamiehenä. Entinen elämä oli jäänyt taakseen jo ajat sitten, Valjakkala kertoo.
Valjakkala uskoi, ettei hän enää koskaan syyllistyisi mihinkään rikokseen. Mutta sitten kohtalo puuttui peliin, kuten mies itse asian ilmaisee.
– Mulla on näköjään elämässäni niin helvetin huono tuuri…
Pyhäselän vankilassa, jossa Valjakkala ja hänen vaimonsa Minna-Maria Huttunen siis rangaistustaan suorittivat, ilmoitettiin, että naisten osasto menee lähiaikoina remonttiin. Se tietäisi sitä, että naisvankeja alettaisiin siirtää muualle.
– Vankilanjohtaja Maija Roiha ilmoitti mun vaimolleni varhaisessa vaiheessa, jo helmikuussa, että hän tulisi pitämään vaimoni puolia. Asuivathan Minnan vanhemmatkin ihan lähellä Pyhäselkää Rääkkylässä. Vanhemmat kävivät säännöllisesti meitä tapaamassa, appiukko minua, anoppi tytärtään. Lomat oli aina tapana viettää suvun parissa.
Olimme Pyhäselässä samassa työpaikassa, tapasimme joka päivä, olimme päivittäin toistemme kanssa tekemisissä 8-10 tuntia, joskus enemmänkin. Se on paljon suljetussa vankilassa. Suurin osa ajasta tapahtui vielä ilman valvontaa.
Olemme aviopari, joten henkilökunnalla ei ollut niin suuria intressejä meitä edes valvoa, koska meillä oli perhetapaamiset kunnossa, Valjakkala juttelee.
SAMAAN VANKILAAN?
Valjakkalan mieltä huojensi, kun vankilanjohtaja Roiha antoi ymmärtää, ettei Juhaa ja Minnaa erotettaisi toisistaan, edes remontin takia.
– Hän totesi yhtäkkiä, että Minna pitää siirtää, koska hän on hyväkäytöksinen vanki, joita tarvitaan muualle. Vankilassa ei parane käyttäytyä liian hyvin.
Tämän jälkeen tehtiin suunnitelmia, mihin vankilaan heidät molemmat voitaisiin sijoittaa.
– Pyhäselän johtaja kertoi keskustelleensa Oulun vankilanjohtajan kanssa. Lopputulos piti olla, että meidät voidaan sijoittaa sinne samaan vankilaan, koska olemme käyttäytyneet esimerkillisesti Pyhäselässä.
Minna piti siirtää Ouluun 14. toukokuuta, mutta…
– Siinä piili pieni jekku. Ei Minna Ouluun olisi jäänyt, vaan hänet olisi samantien siirretty Ylitornion avovankilaan.
Juha ja Minna lähtivät 4. toukokuuta lomalle Pyhäselästä. Loman piti päättyä 6. päivänä kello 18.
– Neljän aikaan soitimme muun asian yhteydessä Oulun vankilanjohtajalle. Hän ihmetteli, että mitä ihmettä sä oikein puhut. Vankilanjohtaja ilmoitti, ettemme me molemmat sinne Ouluun mene. Minnan papereissa luki, että hän lähtee samantien Ylitornion yksikköön. Oulun vankilanjohtaja kyllä kertoi, että meidät yritettiin molemmat saada Ouluun. Samalla hän ihmetteli, ettei meille ollut kerrottu mitään siitä, ettei se onnistukaan.
– Mutta mikä tässä koko hommassa eniten harmittaa? Se, ettei sinne Pyhäselän vankilaan koko helvetin remonttia tullutkaan!
– Me pilasimme tällä aika paljon kaikkea… Mulla on 14 lusittua vuotta takana ja olen viisi vuotta ollut aika kiltisti vankilassa. Voit varmaan ymmärtää, että kyllä vähän ottaa päähän, Valjakkala sanoo.
VALJAKKALA RAIVOSTUI KAKOLAN JOHTAJALLE
Kun Juha ja Minna kuulivat Oulun vankilanjohtajan terveiset, eli sen, ettei heitä samaan vankilaan sijoitettaisi, pariskunta päätti samantien jäädä omille lomille.
– Minna purskahti itkuun kuullessaan tästä. Minuunhan nämä tällaiset asiat eivät niin vaikuta, koska en usko koskaan näihin ihmisiin. Mutta Minna on kiltti maalaistyttö…
Juha ja Minna tykkäsivät viettää aikaansa Minnan veljen omakotitalon yläkerrassa.
– Sama paikka tulee varmaan joskus olemaan meidän asuinpaikkamme – jos täältä joskus siviiliin päästään.
– Vetäydyimme tuonne talon yläkertaan suunnittelemaan, että mitä tehdään. Päätös tehtiin epämääräisten tunnelmien vallassa. Päätimme tehdä protestin, että kun tällaisen tempun teitte, niin jäädään lomalta sitten palaamatta. Kysymys oli siis erittäin nopeasta päähänpistosta, Valjakkala toteaa.
Sen sijaan Valjakkala jopa suuttuu Kakolan johtajan Totti Karpelan lehtilausunnoista, joissa Karpela mainitsi Valjakkalan suunnitelleen pakoreissua jo kolme vuotta.
– Tämä ei pidä paikkaansa! Jos tuntia ennen loman päättymistä lähtee loikkimaan metsiin, niin ei sitä kyllä kovin tarkasti suunniteltu ole, Juha Valjakkala, eli oikealta nimeltään Nikita Fouganthine kertoo.
KARKUMATKALLE…
Valjakkala oli aivan varma, että heidän vankilaan palaamatta jäämisensä merkitsee massiivisia poliisitoimia.
– Kävin siinä vielä kirpputorilta ostamassa kaikennäköisiä erikoisia vaatteita, jotta meitä ei tunnistaisi niin hyvin. Painelimme pitkin metsiä Polvijärveltä Outokumpuun. Se matka kesti 12 tuntia. Olin siinä uskossa, että poliisiautoja on joka risteyksessä ja ajattelin sitäkin, että joku rajavartiolaitoksen kopteri pyörisi yläilmoissa.
Kerroitteko kenellekään, että aiotte lähteä karkumatkalle?
– Ei kerrottu. Me heitettiin kassit takaikkunasta ulos ja lähdettiin. Uskon kyllä, että he aavistivat mistä on kysymys, Valjakkala viittaa Minnan omaisiin.
Juha mainitsee, että karkureissun alkuvaiheessa sovittiin, ettei mitään rikoksia tehtäisi.
– Teimme karkaamispäätöksemme nopeasti. Maailma on muuttunut paljon… ei se karussa oleminen enää ole niin helppoa.
Outokummussa Juha ja Minna menivät linja-autoon, tosin aivan eri seurassa.
– Minna meni bussiasemalle jo etukäteen odottamaan. Minä tulin sinne vähän ennen kuin bussi tuli. Ja bussissa istuimme ihan eri paikoilla.
– Matkamme jatkui Kuopioon, jossa tsekkasimme kaikki lehdet. Missään lehdessä ei ollut mitään juttua karkaamisestamme ja se tietysti helpotti vähän liikkumistamme, kun jokaista vastaantulevaa ihmistä ei tarvinnut pelätä siitä että se tunnistaa meidät.
– Pyörimme päivällä keskustassa ja teimme tarpeellisia ostoksia. Kävimme katselemassa muuten ihan tässä vankilankin vieressä. Tulimme myös muutaman kerran suoraan poliisia vastaan, mutta näimme heti, etteivät he kiinnittäneet meihin mitään huomiota, Valjakkala paljastaa.
RAHAT HUPENIVAT…
Kuopiosta matka jatkui Kajaaniin, jonne he menivät junalla.
– Meidän piti mennä Rovaniemelle. Rahat olisivat sinne juuri riittäneet, mutta sitten rahaa ei olisi jäänyt enää mihinkään muuhun. Kajaanissa meillä on molemmilla tuttuja, mutta niitä tuttavuuksia emme silloin tavoittaneet. Yöllä varastettiin Volvo. Tarkoitus oli, ettei tarvitsisi rikoksia tehdä, mutta totuus alkoi tulla esiin, että mitä on olla pakomatkalla. Yö oli kylmä ja mieleen tuli kysymys, että mitä tässä pitäisi tehdä. Päätettiin sitten anastaa auto.
Oliko teillä rahaa ollenkaan?
– No hyvin heikosti. Ruokaa saatiin ja matkaliput, mutta pikkuhiljaa ne rahat vain hupenivat.
Kajaanista he ajoivat Ranualle, Pudasjärvelle, Rovaniemelle ja sieltä Pelloon, jossa on rajanylityspaikka Ruotsin puolelle.
– Emme huomanneet minkäänlaista poliisitoimintaa kun ylitimme rajan Ruotsiin. Tullin kohdalla oli kovanluokan S-sarjan Volvo. Sanoin vaimolleni, että tuo jos lähtee perään, niin kusessa ollaan.
Medialle koko karkumatka paljastui Valjakkalan mukaan niin, että Pyhäselän vankilassa lusiva toinen elinkautisvanki oli soittanut ruotsalaiselle Dagens Nyheter -lehdelle ja kertonut Valjakkalan olevan karkuteillä.
Tämän jälkeen koko Ruotsi heräsi kysymään, missäpäin mahtaa Valjakkala olla. Ja samantien Ruotsin poliisi aloitti mittavat etsintäoperaatiot.
Juha luuli, että eurot käyvät myös Ruotsissa.
– Ajoimme huoltoaseman automaatille Pajalassa ja aloin katsoa, että minne tähän eurot sopii. Eivät ne käyneet mihinkään. Emme saaneet tankattua Volvoa, joten vaihtoehdoksi jäi uuden auton hankkiminen.
Ruotsissa Korpilompolossa Juha ja Minna anastivat toisen auton, merkiltään Mercedes-Benz.
– Volvo ajettiin Korpilompolossa syrjäiselle paikalle. Kun olimme sen jo hylänneet, kävelimme erään hienomman omakotitalon ohi ja huomasin, että mersun virtalukossa on avaimet paikallaan.
Mersu ei ollut köyhän kansan auto.
– Mulla kesti aikansa opetella kaikki hallintalaitteet. Sillä mersulla sitten lähdettiin pitkin etelää. Meillä oli tarkoitus ajaa Ruotsin läpi ja sieltä edelleen Tanskaan, Valjakkala kertoo.
RUOTSI JAHTAA KARKUREITA
Poliisit tulivat vastaan Lill-Piteåssa, joka on pieni ruotsalainen kylä.
– Jotain nuorisoa oli ollut varkaissa ja sinne kylään syöksyi juuri sillä hetkellä poliisipartio. Ensimmäinen auto joka tuli vastaan, oli poliisin koira-auto. Se lähti meidän peräämme, mutta me pääsimme karkuun. Poliisiautossa meni heti vilkut päälle kun se kääntyi, mutta ei se meitä kiinni saanut. Meillä oli vauhtia 240 km tunnissa.
Juha ja Minna ajoivat hylätyn autiotalon taakse ja jäivät sinne autoon nukkumaan.
– Harmittaa, ettei tullut pistettyä autoradiota auki. Sieltä olisi tullut tietoa vaikka kuinka paljon.
Poliisit löysivät hylätyn Volvon.
– Vaikka pyyhin sormenjälkeni pois helvetin tarkasti, tein silti yhden mokan. Matkan aikana sain pienen haavan sormeeni ja jouduin laittamaan siihen laastarin. Auton lattialle jäi ne laastarin muovinpalat ja niistä poliisi sai mun sormenjälkeni. Tämän jälkeen poliisin oli helppo yhdistää, että kun yksi auto viedään tuolta, jätetään se tähän ja otetaan uusi auto tilalle, niin samasta henkilöstähän siinä on kyse.
Sitten alkoikin Ruotsissa aivan uskomaton karkureitten metsästys.
– Kun lähdimme autiotalon takaa ajamaan, melkein kaikki autot vilkuttivat meille valoja. Välillä piti oikein pysähtyä ja käydä katsomassa, että onko autossa pitkät päällä.
Juha ja Minna lähtivät ajamaan takaisin Lill-Piteåån, poliiseja harhauttaakseen.
– Ilmassa oli helikoptereita ja kaiken perkeleen lisäksi alueen poliisilla oli jotkut harjoitukset. Joten paikalla oli valmiina aseistautuneita ukkoja vaikka kuinka paljon.
– Jossakin oli tehty asuntomurto, jonka yhteydessä oli viety aseita. Totta kai poliisit ajattelivat, että Fouganthine on ollut siellä asialla. Välillä sanoin Minnallekin, että nyt on loppu lähellä. Mun vaistoni sanoi, ettei kaikki ole nyt hyvin.
– Vastaan tuli siviilimallisia Volvoja, joissa sisällä oli kaksi tuimailmeistä ukkoa. He eivät olleet huomaavinaankaan meitä. Välillä autoja kääntyi peräämmekin. Liikennettä tuntui olevan niin paljon, ettei siellä ole varmaan koskaan ennen niin paljon ollut. Meitä motitettiin pikkuhiljaa. Sivutiet suljettiin kaikki. Milloin oli joku tietyömaa -auto ajettu poikittain, milloin sitten jotain muuta.
– Kerran oli puhelinlaitoksen auto ajettu tien poikki niin, ettei siitä pääse kääntymään minnekään. Ajoin aivan niiden viereen, katsoin niitä pitkään ja kaverit olivat ihan paniikissa. Sitten alkoivat soittelemaan jonnekin. Siinä vaiheessa tajusin, ettei kaikki ole kohdallaan.
– Meni pari minuuttia, niin kahdesta eri suunnasta tuli autoja. Minä ajoin, Minna istui vieressä. Tuli t-risteys, jossa käännyin. Kaksi poliisiautoa lähti perään, jotka pystyin jätättämään. Ajoin noin 60 kilometriä, mutta koko matkan aikana ei pystynyt kääntymään mihinkään suuntaan. Sitten tuli toinen t-risteys vastaan ja siellä oli pystytetty vihoviimeinen sulku. Piikkimatoista en ole varma, mutta näin, että auton katolle oli nostettu iso megafoni. Sieltä ne kailotti jo kaukaa, että virta-avaimet pitää heittää ikkunasta ulos jne.
– Jos olisin ollut yksin, olisin vetänyt täysillä päin sitä sulkua. Olen kuitenkin ollut jo 14 vuotta vankilassa ja olen aika saatanan kypsä tuota vankilaa.
”POLIISIT HAKKASIVAT MINNAA”![Juha Valjakkala]()
Poikittain olleen Volvon ja megafonin lisäksi paikalla oli runsaslukuinen poliisiarmeija.
– Joka suunnasta tähdättiin aseilla. Oli kiväärejä, käsiaseita jne.
– Katsoin Minnaa ja ajattelin, että ei saatana… Se homma otti päähän tosi rankasti. Takaa tuli poliisiautoja, edessä oli niitä, joten ei ollut muuta vaihtoehtoja kuin antautua.
– Minnan kanssa totesimme siinä, että rakastamme toisiamme silti emmejä jätä toisiamme koskaan. Ei elämä tähän lopu, ajattelin.
Juha yritti vielä autolla karkuun. Hän pakitti, heitti auton ympäri ja lähti ajamaan takaisin tulosuuntaan. Poliisiautot tulivat kuitenkin eteen.
Auto ajautui lopulta ojaan, kun Juha ei kiireessä huomannut mersun erikoista käsijarrua. Sehän toimii jalkapolkimella. Käsijarru päällä auto ajautui tien pientareelle.
– Punaiset pisteet vilkkuivat joka suunnassa, kun poliisit tähtäsivät meitä niillä laseraseillaan. Poliisit huusivat sekä ruotsiksi että suomeksi käskyjä. Yhdellä kädellä auto sammuksiin, yhdellä kädellä käsi ratissa, sen jälkeen polvilleen maahan, kädet niskan taakse ja turpa maahan kiinni.
Juhan mukaan Ruotsin poliisi käsitteli Minnaa käsittämättömällä tavalla.
– Ne hakkasivat sitä, väänsivät ja käänsivät. Se oli hirveää katseltavaa kun itse ei pystynyt tekemään mitään. Muut poliisit huusivat kuumimmalle poliisille, että ”rauhoitu”. Hän heitteli Minnaa pitkin ojan penkkoja.
Juhan mukaan kumpikaan ei vastustanut kiinniottoa.
– Sanoin vielä Minnalle, että älä vaan missään tapauksessa laita käsiä taskuun, jotta poliisi ei tulkitse väärin.
– Minut laitettiin täysin rauhanomaisesti rautoihin. Poliisi vielä kysyi, että onko sun huono olla siinä maassa ja että pystynkö hyvin hengittämään. Jumalauta hyökkäsivät Minnaan kiinni!
Kuvaile millaista se Minnan käsitteleminen oli?
– Se oli sellaista riuhtomista. Käsiä väännettiin hirveällä voimalla taakse ja käsiraudat laitettiin todella tiukalle. Kun käsiraudat narskuivat, tämä yksi poliisi totesi vielä: ”Tässä on sinulle oikeat melodiat!”
Juha ja Minna kuljetettiin Piteån poliisiasemalle, sieltä Luleån poliisivankilaan. Luleåssa meille ilmoitettiin, että mersuvarkaus on Ruotsissa sakkorikos ja että meidät voidaan palauttaa Suomeen. Sitten ne manasivat sitä kun Suomen poliisi ei ole esittänyt luovutuspyyntöä.
Matka jatkui Tornioon ja Kemiin.
– Kiinnioton jälkeen poliisit ottivat Ruotsissa jo ihan rauhallisesti. Mutta Tornion poliisilaitoksella näkyi luotiliivein pukeutuneita poliiseja. Heti ensimmäinen huoli oli se, ettei meillä ollut rautoja. Meidät laitettiin molemmat rautoihin Tornion poliisiasemalla. Medialle haluttiin antaa esitys, ettei Suomen poliisi ihan tehoton ole, Juha Valjakkala esittää mielipiteitään.
Juha ja Minna siirrettiin Oulun vankilaan, jonne Minna jäi ja Juha kuljetettiin edelleen Kuopion vankilaan. Iltapäivälehdet revittelivät, että teitä siirreltiin salaa? Oliko se semmoista?
– No en mä tiedä… Olihan siinä vähän salamyhkäistä touhua, Juha vastaa.
Tällä hetkellä tilanne on se, että Juhan olisi tarkoitus jäädä Kuopion vankilaan.
– Mua kävi Vankeinhoitolaitokseltakin joku suurempi herra tapaamassa. Olen ollut täällä Kuopiossa vähän erikoisasemassa. Mulla on periaatteessa samanlaiset oikeudet kuin muillakin vangeilla, mutta mua pidetään karkaamisvaaran takia matkasellissä. Saan olla muiden vankien kanssa tekemisissä, mutta muuten olen aika eristyksissä.
Valjakkala ruoskii myös eräitä lehtiä, joista eräskin väitti hänen karanneen vahvasti aseistettuna. Mitään aseita ei kummallakaan karkurilla ollut.
– Onko ihan kusta päässä näillä joillakin toimittajilla? Valjakkala pamauttaa.
Pakomatka olisi siis jatkunut Tanskaan.
– Halusimme sellaiseen maahan, jossa on helppo tulla suhteellisen pienellä rahalla toimeen. Ja Ruotsissahan mulla on paljon kontakteja. Mutta Tanska on helppo maa pakoilla.
– Suunnittelimme olevamme kesän reissussa. Sen jälkeen olisimme tulleet vapaaehtoisesti takaisin vankilaan.
LIPPOSELLE TERVEISIÄ…
Millaiset terveiset lähettäisit pääministeri Paavo Lipposelle, joka hänkin puuttui karkaamiseenne vaatien tiukennuksia lomakäytäntöihin?
– Lipponen nyt ajaa enemmän puolueensa asiaa kuin omaansa. Ei mulla hänelle mitään muita terveisiä ole. Populismi on populismia.
Vankien lomakäytäntö on Valjakkalan mukaan todella tiukka.
– Esimerkiksi Pyhäselästä kävi mun aikana kaksi vankia lomalla, minä ja yksi virolainen. Mitähän se sitten olisi jos lomakäytäntöä vielä tiukennetaan. Kestihän se mullakin 13 vuotta ennen kuin pääsin lomille.
Kohu Valjakkalan ympärillä on hänen itsensä mielestä kohtuutonta.
– Tässä on kysymys kahdesta autovarkaudesta ja neljästä vuorokaudesta ylilomaa.
Minnaan Juha tutustui taannoin Pyhäselän vankilassa. Siitä kehkeytyi vakava suhde ja nyt he ovat avioliitossa. Minna on suorittanut kuuden vuoden vankeustuomiotaan ja hän vapautuu vuoden kuluttua.
– Minna on todella ihana ihminen, mahtava persoona, rehellinen, kunnon maalaistyttö. Hän on elämäni paras suhde.
– Meillä on suunnitelmissa viettää ihan normaalia elämää. Minnan vanhemmilla on maatila ja tarkoitus olisi jatkaa niitä hommia.
– Meillähän on tavallaan kaikki valmiina. Monella muulla vangilla ei ole mitään. Ei ole asuntoa, ei ystäviä, ei mitään. Olemme aika onnellisessa asemassa, Juha selittää.
Juha julistautuu olevansa jopa terveysfanaatikko. Hän ei polta tupakkaa, ei juo kahvia eikä varmasti käytä huumeita.
Näin Juha sanoo. Alkoholi maistuu samalla lailla kuin kenelle tahansa suomalaiselle. Siitäkään ei ole ongelmaa.
Juha on saanut kuulla, että hänen ja Minnan tapaaminen järjestetään jommassa kummassa vankilassa kerran kuukaudessa.
– Minulla ei ole mitään käsitystä kuinka kauan joudun vielä vankilassa lusimaan. Toivon, ettei minua kovin pitkään enää pidettäisi. Muutuin Pyhäselässä aika lailla positiivisempaan suuntaan. Jos käsittely on kovaa, kuka tahansa vanki saattaa ajautua takaisin huonoille raiteille. Tässä karkureissussa oli kysymys inhimillisistä asioista. Syy miksi emme palanneet vankilaan oli se, että rakastamme toisiamme.
ÅMSELE
Heinäkuun 3. päivä 1988 muutti Juha Valjakkalan elämän radikaalilla tavalla.
– Olin silloisen tyttöystäväni kanssa kesälomalla. Pysähdyimme sattumalta Åmselen kylään. Ajoimme kirkon pihalle, jossa nukuimme pari kolme tuntia. Sen jälkeen teimme pienen kävelylenkin.
– Silloinen tyttöystäväni sanoi, ettei hän jaksa kävellä. Nappasin polkupyörän, jolla poljettiin parkkipaikalle. Peräämme lähti pariskunta, joka mesosi minkä ehti. Siinä vaiheessa mulla petti hermot totaalisesti ja vetäisin haulikon putkikassista. Kysyin, että anteeks mitä! Luulin, että tilanne oli jo ohi, mutta sitten tämä yksi kaveri alkoi heittää kiveä minua kohti. Siinä samassa nostin aseen ja laukaisin.
Åmselen yössä kuoli pariskunnan lisäksi nuori silminnäkijä. Näin syntyi Åmselen kolmoismurha, joka varmasti jää traagisena tapahtumana rikoshistoriaan.
– Eihän siinä tarkoitus ollut ketään tappaa. Tilanne vain riistäytyi käsistä, Juha Valjakkala sanoo.
Juha Valjakkala korostaa, että koko karkureissu oli nopea päähänpisto.
– Ei sitä suunniteltu vuosia, kuten eräs vankilan johtaja virheellisesti väitti, Valjakkala sanoo.
Valjakkala, eli nykyiseltä nimeltään Nikita Fouganthine myönsi Alibille haastattelun. Paikka oli Kuopion vankila.
– Se harmittaa, että Ruotsin poliisi retuutti vaimoani niin ikävällä tavalla.
Vapaudesta ei ole vielä mitään tietoa. Elinkautisesta voi vapautua vain presidentin armahduksella.
Valjakkala muistelee yhä vuoden 1988 traagisia tapahtumia Åmselessa.
– Ei siinä ollut tarkoitus tappaa, hän sanoo.
Artikkeli on julkaistu Alibissa nro 7/ 2002
