Body-tagin alkuskriptit

Mika Murasen haastattelu

Kaikki muistavat Mika Murasen, joka huhtikuussa 1994 ampui jalkajousella naapurinsa ja myöhemmin rynnäkkökiväärillä vihamiehensä. Massiivinen operaatio päättyi poliisin ampumaan laukaukseen ja Murasen antautumiseen. Muranen kertoi Alibille ensimmäistä kertaa avoimesti elämästään.

Mika Muranen

Mika on elinkautisvanki. Hän toivoo pääsevänsä mahdollisimman pian normaaliin elämään.

Mika Muranen ja jalkajousi muistetaan yhä. Nuori varusmies surmasi runsas 12 vuotta sitten naapuripariskunnan sekä kolmannen vihamiehensä. Tekovälineinä olivat jalkajousi ja rynnäkkökivääri. Murasen pako oli dramaattinen. Hän kulki rynnäkkökiväärin kanssa pitkin Karhulan metsiä. Mukana oli Murasen sillä hetkellä uskollisin ystävä, hänen oma saksanpaimenkoiransa.

Poliisi jahtasi aseistautunutta Murasta kymmenien miesten voimin. Heilläkin oli vahva varustus, kypärät, raskaat luotiliivit, konepistoolit ja kilvet. Taivaalla lensi helikopteri.

Muranen kohtasi poliisimiehen yllättäen silmästä silmään. Poliisi ampui koiran, Muranen pakeni juoksemalla karkuun. Uuvuttava pakomatka päättyi, kun poliisi kohtasi uudelleen Murasen ja kehotti tätä antautumaan. Murasta ammuttiin kerran, jonka jälkeen väsynyt varusmies antautui.

Kun aika on kypsä

Karhulan tapahtumat vuonna 1994 ovat jääneet suomalaiseen rikoshistoriaan. Vuosien aikana Muranen on saanut yhteydenottoja lukuisilta tiedotusvälineiltä, mutta hän ei ole haastatteluihin suostunut. Nyt hän kertoo kaiken tässä Alibin jutussa.

Menen hakemaan Mika Murasta Laukaan vankilasta. On lauantaiaamu. Kello 9 Muranen saa vartijalta oman kännykkänsä ja puolen vuorokauden pituinen loma alkaa.

– Hyvää lomaa, huutelee vartija.

Kävelemme vankilan parkkipaikalle, nousemme autoon ja lähdemme kohti Jyväskylää. Kävelykadun kahvilassa juttelemme niitä näitä. Edessäni istuu mies, jota ei uskoisi kolmen murhan elinkautisvangiksi.

Mika Muranen

Mika Muranen lähdössä Laukaan vankilasta lomalle.

Muranen istui kiven sisällä kymmenen ja puoli vuotta ennen kuin hän pääsi ensimmäiselle lomalle.

– Ei tämä yhteiskunta niin kovin paljoa näytä muuttuneen. Onhan sitä elämää vankilassakin sen verran, että pysyy kärryillä maailman tapahtumista.

Muranen on suorittanut elinkautistaan pääasiassa kalseissa muurivankiloissa. Pari vuotta sitten mies siirrettiin avovankilaan, mikä tarkoittanee sitä, että hänet vapautetaan lähitulevaisuudessa.

– Olen ajatellut vapautumista. Se toteutuu sitten kun aika on kypsä.

Olisitko valmis siviiliin?

– Kyllä, ehdottomasti. Olen suorittanut omaa tuomiotani nuhteettomasti ja ilman rikkeitä, Muranen vastaa.

Metsurin töitä

Muranen on pyrkinyt itsekin vaikuttamaan siihen, että hän pärjäisi siviilissä ja kykenisi viettämään normaalia elämää. Hän on osallistunut kahteen väkivaltaa ehkäisevään kurssiin. Niiden tarkoituksena on oppia hallitsemaan omaa suuttumustaan.

Mika Muranen

– Teen täällä metsurin hommia, vankilassa säännöllisesti töitä tekevä Muranen sanoo.

– Toisella kurssilla katsoimme vankilamaailmaan liittyviä videoita sekä näyttelimme käytännön tilanteita. Kurssilla keskusteltiin suuttumuksen hallinnasta. Elämän aikana aivan varmasti tulee vastaan sellaisia ihmisiä, joiden kanssa ei tule toimeen. Sen asian kanssa pitää vain oppia elämään.

Mika Murasen vankeusaika on sujunut moitteettomasti, joten hänet siirrettiin avolaitokseen jo reilu kaksi vuotta sitten.

– Siviilielämään sopeutuminen on huomattavasti helpompaa, kun pitkäaikaisvanki saa viettää lopputuomionsa avovankilassa. Siellä opetellaan vastuun ottamista, vaikka vankila se on avolaitoskin, Muranen sanoo.

Mika tekee Laukaalla metsurin töitä. Hänelle ei tulisi mieleenkään olla tekemättä mitään.

– Vapaa-aikana teen pihalla kävelylenkkejä, käyn punttisalilla ja pelaan sulkapalloa.

Muranen ei ruikuta suomalaisista vankilaoloista.

– Niin makaa kuin petaa. Aika paljon on itsestäkin kiinni, millaiset olot vankilassa on. Vankilassa annetaan myös mahdollisuuksia, kun jaksaa olla kärsivällinen.

Vuonna 1971 syntynyt Mika Muranen anoi hiljattain presidentiltä armoa, jotta pääsisi vihdoin viettämään normaalia elämää. Presidentti Tarja Halonen ei armoa myöntänyt.

– Arki jatkuu nyt vankilassa. Jatkan metsäalan opintojani. Tarkoitus on valmistua metsuriksi vuoden 2007 keväällä.
Muranen sanoo ymmärtävänsä presidenttiä.

– Tekemäni rikos varmasti näytti tosi pahalta. Näistä asioista vielä kun päätetään pelkkien papereiden perusteella…

Lokakuun alussa voimaan tulleen vankeuslain mukaan vapauttamista voi hakea myös Helsingin hovioikeudelta. Muranen sanoo odottavansa jonkin aikaa, kunnes anoo vapauttamistaan uudelleen.

Sitkeää riitelyä ja kiusantekoa

Murasella on selvät suunnitelmat, mitä hän ryhtyisi siviilissä tekemään.

– Työ on tärkein asia. En minä työtä vieroksu, hän toteaa.

Mikä suhde sinulla on päihteisiin?

– Huumeisiin en ole ikinä koskenut, mutta alkoholia on tullut otettua. Tekohetkellä olin kuitenkin selvin päin.

Mika on katunut Karhulan tapahtumia.

– Olisihan se saanut jäädä tekemättä!

Muranen silti huomauttaa, ettei hänen teossaan ollut kysymys vain silmittömästä räiskimisestä kohti tuntemattomia ihmisiä. Murasen mielestä julkisuudessa on annettu kohtuuttoman julma kuva hänen toiminnastaan.

Hän on pettynyt myös asianajajansa toimintaan oikeudenkäynnin aikana.

– Asianajaja sanoi, että vedotaan mielenhäiriöön. Totuus on, että teossa oli kysymys pitkäaikaisesta riitelystä, ja kiusanteosta, jonka kohteeksi minä ja vanhempani jouduimme.

Oikeudenkäynnissä Murasesta maalattiin tummasävyinen kuva ihmisestä, joka olisi yksipuolisesti kiusannut ja piinannut naapureitaan, ja lopulta murhannut heidät.

– Tällainen käsitys on kaukana totuudesta, sanoo Muranen.

Kaikki alkoi pikku asiasta

Koko tragedia sai alkunsa niinkin pienestä asiasta kuin koiran virtsaamisesta. Mika asui tuolloin Kotkan Karhulassa, omakotitalossa vanhempiensa kanssa. Hänellä oli pieni kongolainen pystykorva –rotuun kuuluva koira, joka aina välillä livahti naapureiden puolelle.

Mika Muranen

Mika Muranen oli tekohetkellä 22- vuotias varusmies.

– Naapurit eivät ymmärtäneet, kun koira kävi heidän pihallaan. Sen jälkeen suunsoittoa syntyi monesta muustakin asiasta.
Murasen mukaan naapuri häiriintyi lähes kaikesta, mitä pihalla tehtiin. Sanomista tuli muun muassa polttopuiden teosta ja siitä, että Muranen oli kävellyt heidän pihallaan. Riitelyä selviteltiin myös käräjillä, jossa naapuri vaati Murasen saksanpaimenkoiraa lopetettavaksi.

– En tarkoita, että tällaisen riitelyn takia saisi ketään ampua. Ei tietenkään saa!

Naapurisota jatkui päivästä ja viikosta toiseen. Sitten eräänä päivänä se päättyi, hyvin ikävällä tavalla.

– Kävin armeijaa Haminassa. Olin tykkimiehenä ilmatorjuntarykmentissä.

– Tulin illalla lomilta ja otin varuskunnan tiloista rynnäkkökiväärin. Siinä vaiheessa en kyllä suunnitellut oikeasti ampuvani ketään. Olin vain niin väsynyt siihen tilanteeseen.

Mika Muranen

Mika halusi nähdä Alibin toimittajan koiran, joka on muuten entinen poliisikoira.

Muranen otti rynnäkkökiväärin ja lähti.

– Se oli tyhmä päätös, josta olen saanut maksaa kalliin hinnan.

Kello oli kymmenen ja yhdentoista välillä illalla. Muranen ajoi taksilla Karhulaan. Rynnäkkökivääri oli mukana armeijan lomakassissa.

– Menin sinä iltana kotiini. Vasta seuraavana iltana alkoi tapahtua…

Tuolloin 22-vuotias Muranen tapasi naapuri-isännän tämän pihamaalla.

– Siinä puhuttiin jotain, mikä ei ollut kovin positiivista. Sitten se ampuminen vain tapahtui. Hermostuin, kun mies uhkasi jälleen soittaa poliisille siitä, että olin astunut heidän pihalleen.

Muranen surmasi naapurinsa, miehen ja naisen.

– Sitten alkoi tuntua, ettei millään ole enää mitään väliä. Itsemurhakin kävi mielessä, mutta siihen rohkeus ei riittänyt.
Muranen otti kotoaan rynnäkkökiväärin ja lähti saksanpaimenkoiransa kanssa jatkamaan matkaa.

Mika Muranen

Mitä oikein tapahtui?Muranen tuodaan Kotkan käräjäoikeuteen. Hamina 17. huhtikuuta 1994: Mika Muranen palaa viikonloppulomaltaan takaisin Kymen ilmatorjuntarykmenttiin Haminaan. Kello on tuolloin noin 22. Tämän jälkeen tykkimies Muranen anastaa rynnäkkökiväärin ja karkaa taksikyydillä kotikaupunkiinsa Kotkaan. Karhula 18. huhtikuuta 1994: Kello on 22 ja on kulunut vuorokausi, kun Muranen karkasi varuskunnasta. Hän menee kotitalonsa naapuriin, jossa surmaa juuri töistä palanneen 53-vuotiaan miehen. Muranen ampuu miestä pihamaalla jalkajousella. Nuoli iskeytyy vasempaan kylkeen ja mies menehtyy välittömästi. Tämän jälkeen Muranen menee taloon sisälle ja surmaa miehen 54-vuotiaan vaimon. Jousi osuu naista selkään. Karhula 19. huhtikuuta 1994: Muranen on kävellyt yön saksanpaimenkoiransa kanssa. Aamulla kello 5 hän alkaa ampua Raamikadulla rynnäkkökiväärillä läheisiä taloja. Kotiin palaa 44-vuotias mies, joka on tuurannut vaimonsa lehdenjakoa. Muranen ampuu miehen rynnäkkökiväärillä ja pakenee tämän jälkeen paikalta. Karhula 20. huhtikuuta 1994: Ajojahti päättyy aamuyöllä. Poliisi ampuu Murasta olkapäähän. Muranen antautuu. Kotkan käräjäoikeus myöhemmin: Oikeus passittaa Murasen mielentilatutkimukseen Niuvanniemen sairaalaan. Todetaan, että Muranen toimi täydessä ymmärryksessä. Oikeus tuomitsee Murasen kolmesta murhasta sekä useista murhan- ja tapon yrityksistä elinkautiseen vankeusrangaistukseen. Muranen lähetetään suorittamaan rangaistustaan Mikkelin vankilaan. Laukaan vankila lokakuussa 2006: Muranen suorittaa rangaistustaan Laukaan avovankilassa. Hän käy säännöllisesti töissä ja tapaa lomiensa aikana 3-vuotiasta lastaan. Murasen tulevaisuuden suunnitelmat liittyvät työntekoon. Ajatuksissa on vapautuminen jonakin päivänä.

Räiski aseella

Mika Murasella oli ollut Karhulassa ongelmia muidenkin ihmisten kanssa. Erimielisyyttä syntyi saksanpaimenkoirasta, jonka Mika antoi kulkea vierellään vapaana.

– Koira ei koskaan purrut ketään. Se ei ollut vihainen kenellekään, Mika kertoo.

Jotkut ihmiset eivät hyväksyneet koiran vapaana pitämistä.

– Jos minulle huudeltiin törkeästi, niin minäkin saatoin vastata samalla mitalla.

Murasen mukaan riitelystä syntyi lumipalloilmiö, joka aina vain paisui suuremmaksi palloksi.

Muranen käveli yön pitkin Karhulan metsiä. Varhain aamulla hän oli menossa Raamikadun ohi. Siellä hän oli aiemmin käynyt viiltelemässä ihmisten auton renkaita. Asukkaat puolestaan levittelivät julkisiin tiloihin paperilappuja, joihin oli kirjoitettu Murasen nimi ja kotiosoite.

– Niissä taloissa asui ihmisiä, joiden kanssa minulla oli mennyt välit poikki. Ammuin asuntoihin laukauksia. Pahaksi onneksi paikalle sattui tulemaan mies, joka oli tuurannut vaimoaan postinjakelussa. Olin jo lähdössä paikalta pois, kun mies tuli. Hän oli yksi niistä ihmisistä, joiden kanssa minulla oli sukset ristissä. Minulle vain tuli niin kova vihantunne, että ammuin hänet. Silloin en nähnyt muuta vaihtoehtoa kuin sen minkä tein, Muranen pohtii.

Poliisi osoitti konepistoolilla

Ammuskelun aikana hätänumeroihin tuli runsaasti ilmoituksia huolestuneilta ihmisiltä. Pian Muranen kuuli hälytysajoneuvojen ääniä ja poistui koiransa kanssa paikalta.

– Poliisien kanssa sattui toisinaan aika koomisiakin tilanteita. Kuljin erään talon pihan poikki. Ilmeisesti pari poliisia ehti huomata minut, ja luulla, että nyt se Muranen linnoittautui taloon sisälle. Poliisit alkoivat piirittää taloa, vaikka kuljin vain pihan poikki.

– Yhden poliisin kanssa lähes törmäsimme toisiimme. Poliisi karjui, että hän ampuu. Lähdin juoksemaan, eikä hän ampunut.

Murasen kävellessä 4-vuotiaan Adi-koiransa kanssa kävelytietä pitkin hän kuuli taivaalta helikopterin äänen.

– Keskityin helikopteriin, kunnes yhtäkkiä kiven takaa hyppäsi eteen poliisimies, joka osoitti minua konepistoolilla ja huusi: ”Ase maahan!” Pudotin rynnäkkökiväärin saman tien maahan. Poliisi vaikutti itsekin aika yllättyneeltä, sillä hänellä ei ollut apujoukkoja lähellä.
Muranen ja poliisi seisoivat lähellä toisiaan. Murasen koira juoksi poliisimiehen luokse.

– Sitten kuulin, kun poliisi ampui koiraa päähän. Nostin rynnäkkökiväärin maasta ja ammuin muutaman heittolaukauksen. Poliisi heittäytyi maahan. Sitten huomasin, että koira on vielä elossa. Lupasin poliisille, etten ammu häntä ja pyysin poliisia lopettamaan koiran. Siinä tilanteessa lähdin uudelleen karkuun.

Murasen pako kesti kaiken kaikkiaan toista vuorokautta. Hän käveli tuttuja metsäpolkuja pitkin. Välillä jostakin näkyi kypäräpäisiä poliiseja, joille oli annettu ohjeet ampua Murasta, mikäli hän ei tottele poliisin käskytystä.

– Olin lopulta aika väsynyt. Huomasin poliisin järjestävän jonkinlaista piiritystä. Olin kuitenkin sen piiritysrenkaan ulkopuolella. Ilmassa oli helikopteri. En oikein itsekään tiennyt, mitä pitäisi tehdä.

– Menin takaisin poliisin piiritysrenkaan sisälle. En tehnyt vastarintaa, vaan antauduin. Alitajunnassa ehkä ajattelin, että tämän on jollakin tavalla loputtava.

Poliisi ampui Murasta olkapäähän.

– Uskon, että minua yritettiin ampua sydämeen, mutta laukaus meni sivuun. Luoti osui olkapäähän, mutta sen verran sivuun, että se tuli sieltä ulos. Putosin polvilleni ja saman tien ase tippui maahan. Kiinniottoon osallistui 5-6 poliisia. Minut painettiin välittömästi maahan ja laitettiin tiukasti rautoihin. Sitten lähdettiin Kotkan poliisilaitokselle ja sieltä sairaalaan, Muranen kertoo.

Poliisi pahoitteli

Kolmoissurmien tutkinta siirtyi keskusrikospoliisin Kouvolan osastolle. Muranen vangittiin ja häntä säilytettiin Kouvolan poliisivankilassa. Myöhemmin alkoi oikeudenkäynti Kotkassa. Yhden käräjäreissun yhteydessä Muranen sai putkaan vieraan. Poliisi, joka ampui koiran, halusi tulla juttelemaan Murasen kanssa.

– Hän kertoi olevansa se poliisi, joka ampui minun koirani. Keskustelimme aivan asiallisesti. Hän pahoitteli sitä, että joutui ampumaan koiran.

Oikeudenkäyntiä oli seuraamassa salillinen toimittajia ja kuvaajia. Tähän Muranen oli varautunut.

– Osasin odottaa, että media on paikalla. En muuten peitellyt kasvojani kertaakaan.

Ennen kolmoissurmia Muranen oli ollut kerran aiemmin vankilassa. Tuomio liittyi näihin samoihin asioihin, eli naapurikiistoihin. Muranen suoritti tuomion muun muassa kotirauhan rikkomisesta Keravan vankilassa.

Mika sanoo viettäneensä onnellisen lapsuuden.

Pitäisikö Muranen vapauttaa?Mika Muranen toivoo armoa. Mika Murasen kasvot vuodelta 1994 ovat jääneet monen suomalaisen mieleen. Kaksitoista vuotta myöhemmin jyväskyläläisessä kahvilassa kukaan ei enää tunnista häntä. Mutta on tässä miehessä muutakin muuttunut kuin pelkkä ulkonäkö. Muranen vakuutti olevansa eri mies kuin 12 vuotta sitten. Hän kertoi opetelleensa itsehillintää, käyneensä parilla sellaisella kurssillakin. Mika kertoi rehellisesti, kuinka hän silloin Karhulassa hermostui naapuriinsa pikku asiasta, mutta ei enää tänä päivänä moisista erimielisyyksistä hätkähtäisi. Kahvipöydän toisella puolella näin rauhallisesti käyttäytyvän miehen, jolla oli selvät suunnitelmat tulevaisuudelleen. Suunnitelmat olivat järkeviä; työ, asunto, vastuu lapsesta ja niin edelleen. Mika sai lukea tämän jutun ennen julkaisemista. Kun jutun lähettäminen viivästyi sovitusta päivästä, hän ei suinkaan hermostunut, vaan kertoi ymmärtävänsä toimittajan kiireet. Tällainen on vangeille harvinaista. Mika Muranen on tehnyt karmeita tekoja. En kuitenkaan suostu uskomaan, että tästä miehestä olisi yhteiskunnalle enää mitään vaaraa

– Vanhempien kanssa olen aina tullut hyvin toimeen.

Koulunkäynti häiriintyi, kun Mika joutui kiusaamisen kohteeksi.

– En enää halunnut mennä kouluun, ja jätinkin sinne menemättä, yläasteen yksityisopetuksessa suorittanut Mika muistelee.
Elämän isot ongelmat alkoivat vasta myöhemmin naapuri- ja koirariitojen takia. Sitä laskua Mika maksaa vielä jonkin aikaa.

Naimisiin vankilassa

Muranen tutustui Pyhäselän vankilassa naiseen, jonka kanssa hän meni naimisiin vuonna 1999.

– Sitä onnea kesti vuoteen 2004 saakka, jolloin virallisesti erosimme. Olemme tavanneet sen jälkeenkin, vaikka meillä ei ole enää mitään vakavampaa suhdetta.

Avioliiton aikana heille syntyi yhteinen lapsi. Tyttö on nyt 3-vuotias.

– Vankeinhoito on aika joustamatonta. Suhteemme alkuaikana mikään ei toiminut. Lomatkaan eivät vielä pyörineet. Vaimo vapautui vankilasta ja hän kävi minua tapaamassa.

– Hämeenlinnan vankilapastori Markku Yli-Mäyrylle pitää antaa kiitosta. Hän järjesti Vanajalla perheleirejä, ja niille me myös osallistuimme. Saimme viettää useina viikonloppuina oikeaa perhe-elämää.

Eron jälkeen Muranen ei ole seurustellut.

– Tuomion alkuaikoina sain aika paljon kirjeitä. Myös uskovaiset kirjoittelivat ja tarjosivat sielunhoitoa, Mika naurahtaa.
Karhulan tapahtumien myötä Murasen kaverit katosivat.

– Ei minulla paljon hyviä kavereita ollutkaan. Paras kaverini kuoli pari vuotta ennen kuin tämä (kolmoissurma) tapahtui.
Mika tapaa pientä tytärtään noin kerran kuukaudessa.

– Tuli silloin opeteltua vaipan vaihtoakin, joten kyllä minulta lastenhoito sujuu. Mieltäni painaa vain yksi asia. Haluaisin nimittäin viettää lapseni kanssa paljon enemmän aikaa. Se ei nyt onnistu.

– Lapsi on paras asia, mitä minulla nyt on, Mika sanoo.

Mika Murasen ajatuksissa on vuosien varrella pyörinyt kaikenlaista. Toisinaan iskee suuri vapaudenkaipuu.

– Vaikka olen avolaitoksessa, vapaus on menetetty. Sitä minä siviilistä eniten kaipaan.
Mitä aiot tehdä tämän haastattelun jälkeen?

– Lähden lelukauppaan, Mika vastaa ja kertoo samalla odottavansa kovasti lapsensa tapaamista.


Artikkeli julkaistu Alibin numerossa 11/2006

 

Teksti:Teksti: Mika Lahtonen, Kuvat: Mika Lahtonen, Lauri Sorvoja ja poliisi