Suomen kaikki poliisisurmat

Kälviän turma ei ole ainoa kerta, kun poliisi on ajettu autolla hengiltä. Alibi tutki kaikki Suomen poliisisurmat. Yhdessäkään yliajossa ei ole ketään tuomittu murhasta. Kälviän bemarikuski kuitenkin on vangittu epäiltynä murhasta. Voidaanko hänet tuomita tästä, kun ketään muutakaan ei ole vastaavissa olosuhteissa tuomittu?

alibi 0807
Poliisi kohtaa usein vastarintaa ja osaa siihen myös varautua.

Vanhempi konstaapeli Gudmund Lindström oli Suomen 129. virkatehtävässä kuollut poliisi. Tätä ennen maassamme ei ole menehtynyt lähes kymmeneen vuoteen yhtään poliisia.

Ennen Kälviän turmaa tapahtui poliisisurma Helsingin Tehtaankadulla. Silloin virkatehtävässään menehtyivät Eero Holsti ja Antero Palo.

Suurin osa poliisisurmista on tapahtunut sotien aikaan. Ellei sotaa lasketa lukuun, niin synkimmät vuodet ovat olleet 1958 ja 1969. Molempina vuosina menehtyi neljä poliisia.

Vuoden 1969 poliisisurmat ovat jääneet varsinkin vanhempien ihmisten mieleen. Silloin Pihtiputaalla ammuttiin ne kuuluisat kahdeksan surmanluotia, joista Mikko Niskanen ohjasi tunnetun elokuvan.

Seppo Minkkinen

Poliisi sai Jyväskylässä 7.2.1991 kello 20.28 hälytyksen kotikeikalle. Nainen soitti, että hänen 36-vuotias putkiasentajamiehensä oli kotona hurjana. Mies oli humalassa ja aggressiivinen. Nainen pyysi poliisia apuun, sillä kotona oli lapsiakin.

Vanhempi konstaapeli Seppo Minkkinen ja nuorempi konstaapeli Ilkka Huttunen olivat saapuneet työvuoroon. Tämä partio lähti käymään Vaajakoskella osoitteessa, jossa oli käyty ennenkin. Poliisit olivat paikalla vajaassa kymmenessä minuutissa.

Kului vain hetki, kun nuorempi konstaapeli ilmoitti hätääntyneenä hälytyskeskukseen: ”Äkkiä apua paikalle! Seppoa ammuttiin!”

Kotikeikkoja sanotaan arvaamattomiksi. Tämä oli sellainen. Partio oli astunut tuulikaappiin ja avannut sisäoven. Vastassa oli haulikolla aseistautunut mies, joka ei pitänyt näkemästään. Mies nosti haulikkonsa ja tähtäsi kohti. Nuorempi poliiseista hyppäsi vauhdilla sivuun ja pakeni ulos. Hän kuuli vain laukauksen ja pelkäsi pahinta. Haulikkomies oli surmannut Sepon, jonka sydämessä oli kuusi haulinreikää.

Veli Saunamäki

Toukokuun lopulla 1991 Kannuksessa tapahtui samantyyppinen poliisin yliajo kuin tämän vuoden kesäkuussa Kälviällä. Kannus ja Kälviä ovat naapurikuntia, eli sijaintinsakin johdosta näillä tapauksilla on yhteyttä.

Toukokuussa 1991 liikkuvan poliisin partiot olivat pitämässä ratsiaa Toholammille johtavalla tiellä. Siviiliautolla oli liikkeellä nuorempi konstaapeli Päiviö Roukala ja poliisin tunnuksin varustetussa autossa olivat vanhemmat konstaapelit Juhani Märsylä ja Veli Saunamäki.

Kello oli noin kaksi yöllä. Toholammin suunnasta tuli kovaa vauhtia auto, joka piti pysäyttää. Kun kuljettajalle kirjoitettiin sakkolappua, Veli Saunamäki meni tielle pysäyttämään Kannuksesta tulevaa vaaleansinistä Saabia. Sen kuljettaja oli tarkoitus puhalluttaa.

Saunamäki oli keskitiellä, kun tapahtui törmäys. Saab ajoi poliisimiehen yli, jatkoi matkaansa, pysähtyi vähän matkan päässä tarkastamaan autonsa vahinkoja ja jatkoi jälleen matkaansa.

Saunamäki loukkaantui vakavimmin selkään ja päähän. Häntä yritettiin elvyttää, mutta se ei tuottanut tulosta. Veli Saunamäki oli kuollessaan 54-vuotias.

Poliisi tavoitti aamulla poliisin yliajosta epäillyn 49-vuotiaan kuljettajan. Hän oli vielä aamullakin humalassa, sillä poliisin promillemittari näytti 0,7. Poliisi laski, että hänen veren alkoholipitoisuutensa on ollut tekohetkellä 1,29 promillea.

Tuolloinkin tärkeimmäksi tutkinnan kohteeksi muodostui rattijuopon teon tahallisuus. Onnettomuuspaikan tie kaarsi hieman, mutta se oli muuten leveä ja hyvässä kunnossa. Päivä oli valkenemassa. Poliisilla oli yllään virkahaalari, jossa oli heijastinnauhat. Oikeudessa pohdittiin ennen kaikkea sitä, eikö rattijuoppo huomannut poliisia.

Lohtajan kihlakunnanoikeus tuomitsi kuljettajan kuolemantuottamuksesta, rattijuopumuksesta, liikenteen vaarantamisesta ja liikennepaosta 1 vuoden ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Lisäksi hänelle määrättiin oheissakkoa 1 800 markkaa. Tuomio muuttui Vaasan hovioikeudessa, joka piti alioikeuden ratkaisua liian lievänä. Kuolemantuottamus muuttui törkeäksi kuolemantuottamukseksi ja vuoden vankeustuomio muutettiin ehdottomaksi. Rattijuoppo haki vielä valituslupaa korkeimmalta oikeudelta, mutta sitä hänelle ei myönnetty.

Kalervo Veijola

Elokuun lopulla 1992 Haukiputaan poliisi sai tehtävän mennä selvittämään eroavan avioparin välejä. Pariskunta oli ollut yksissä kymmenen vuotta. Heillä oli 5- ja 7- vuotiaat lapset, mutta jokin oli parisuhteessa mennyt pieleen.

Lasten äiti soitti naapurista poliisipäivystykseen. Hän pyysi apua, sillä mies ei suostunut luovuttamaan 30-vuotiaalle vaimolleen tämän tavaroita.

Paikalle lähetettiin rikosylikonstaapeli Lasse Hanhela ja ylikonstaapeli Kalervo Veijola, jotka tunsivat kohteessa asuvan miehen.

Kun paikalle saavuttiin, ensimmäisenä poliiseja tervehti perheen Jesse-koira. Veijola veti ulko-oven auki. Samassa jysähti. Talon isäntä ampui poliisin. Haulit osuivat suoraan kasvoihin.

Veijolan takana oli partiokaveri ja paikalle saapunut ampujan vaimo. He pakenivat hurjistunutta haulikkomiestä. Sitten kuului jälleen laukaus. Rikosylikonstaapeli sai osuman selkään ja niskaan. Hän kuitenkin selvisi ampumahaavoista.
Vaimo pakeni naapuriin. Ampuja tuli perässä. Mies ampui jälleen. Naiseen osui vain osittain. Haulikkomies oli jo poistumassa, kun hän ampui uudelleen. Tämä laukaus oli valitettavan tarkka. Nainen kuoli naapurin pihaan.

Seuraavaksi mies käänsi haulikkonsa itseään kohti. Hän asetteli piiput suuhunsa ja koukisti sormensa viimeisen kerran. Pam! Haulikkomies jäi makaamaan vaimonsa viereen.

Tämän jutun kirjoittaja kävi tapaamassa Veijolan poliisitovereita pian surman jälkeen. Tunnelma Haukiputaan poliisilaitoksella oli pysähtynyt. Virkatoverit olivat silloin huolestuneita poliisien suojavarustuksesta. Kirjoittamani artikkelin jälkeen poliisin suojavarusteita parannettiin.

Antti Murtomäki

Helsingin Lauttasaaressa ryöstettiin Osuuspankin konttori 5. helmikuuta 1993. Pankkiryöstäjällä oli huppu päässä, kuten siihen aikaan oli muodissa. Poliisi sai hälytyksen kello 13.13.

Ennen kuin poliisit ehtivät pankkiin, ryöstäjä oli ehtinyt kadota. Paikalle hälytettiin useita partioita. Yksi niistä oli koirapartio, johon kuuluivat konstaapelit Esa Elenius ja Antti Murtomäki.

Sitten tuli tieto, että Gyldenintielle on tulossa epämääräisesti liikkuva Opel-merkkinen farmariauto.

Elenius ohjasi poliisiauton vinottain keskelle tietä. Hälytysvilkut laitettiin päälle. Sitten Opel näkyi. Sitä ajoi 22- vuotias mies, joka oli juuri aamulla päässyt putkasta. Miestä oli kuulusteltu vanhoista rikoksista, mutta pankkiryöstön kanssa hänellä ei ollut mitään tekemistä.

Punainen Opel tuli hurjaa vauhtia, sillä kysymys oli takaa- ajosta. Poliisin musta maija tuli perässä yrittäen pysäyttää Opelia.

Tiellä vinottain olleen koira-auton apumiehen puoleinen ovi avautui. Murtomäki nousee autosta ja yrittää käsillään näyttää ”pysähdy”. Opel tulee ja tulee vaan. Sitten tapahtuu törmäys.

35-vuotias Antti Murtomäki loukkaantui hengenvaarallisesti. Noin viikko myöhemmin hän menehtyi Töölön sairaalassa.

Yliajajalle luettiin oikeudessa syyte taposta. Helsingin raastuvanoikeus tuomitsi miehen törkeästä kuolemantuottamuksesta 4 vuodeksi 6 kuukaudeksi vankeuteen. Tuomioon oli yhdistetty lukuisia pienempiä rikoksia. Hovioikeus ei muuttanut tuomiota ja korkein oikeus ei myöntänyt valituslupaa.

Eero Holsti ja Antero Palo

Lokakuun 22. päivä 1997. Tuolloin alkoi massiivinen jahti, kun koko Suomi etsi poliisisurmaajaa.

Tanskalainen 33-vuotias vankikarkuri Steen Christensen oli ryöstänyt aamuyöllä hotelli Palacen kassan. Christensen sitoi hotellin yöportieerin ja vei 6 000 markkaa rahaa.

Eero Holsti ja Antero Palo olivat sattumalta liikkeellä Tehtaankadun ja Kapteeninkadun kulmassa. Kello oli noin kolme aamuyöllä. Paikalla liikkui tuntematon kulkija. Holsti ja Palo pysähtyivät. Alkoi keskustelu, joka jäi lyhyeksi.

Christensen käski poliisit ulos autosta. Hän komensi konstaapelit maahan. Ampui kaksi laukausta katuun. Kolmas laukaus osui Antero Palon niskaan. Neljäs Eero Holstin selkään. Christensen ampui vielä viidennenkin laukauksen. Se iskeytyi Holstia suoraan päähän. Molemmat poliisit olivat perheellisiä.

Moni on jälkeenpäin ihmetellyt, kuinka ryöstäjä onnistui yllättämään kokeneet poliisit. Holsti ja Palo olivat aloittaneet työvuoronsa kello 19.00. Holsti oli vuoron esimies. Poliisit olivat yöllä partioineet Kaivopuiston lähetystöalueella. Partio ei ollut niin sanotussa a-hälytysvalmiudessa. Tehtaankadulle Holsti ja Palo saapuivat sattumalta.

– Poliisia ammuttu! Poliisia ammuttu! kuului ensimmäisenä paikalle saapuneen partion huuto hälytyskeskukseen ja muille partioille.

Sen jälkeen paikalle tuli heti kymmenen partiota. Hetken kuluttua partioita oli paljon paljon enemmän. Pian koko Eiran asuinalue oli eristetty. Poliisi muodosti nopeasti saartorenkaan. Christensen oli kuitenkin nopeampi ja hän onnistui pakenemaan noin 100 kilometrin päässä olevaan Hämeenlinnan kaupunkiin.

Christensen vieraili kaupungin apteekissa kaksi kertaa. Molemmilla kerroilla hän halusi rauhoittavia lääkkeitä. Apteekin työntekijä ilmoitti havainnoistaan poliisille. Se oli kullanarvoinen vihje, sillä poliisilla oli vihdoin mahdollinen tekijä tiedossa.

Poliisi sai selville, että hämeenlinnalaisessa hotelli Vaakunassa asui Kim Andersen – niminen mies. Nimi osoittautui keksityksi. Kim Andersen olikin Steen Christensen, joka oli tullut junalla Helsingistä Hämeenlinnaan surmapäivän aamuna.

Poliisi tutki hotelli Vaakunan ja sen ympäristön äärimmäisen tarkasti. Huoneen tarkka sijainti oli tiedossa. Alibin saamien tietojen mukaan eräs siviilipoliisi olisi ollut Christensenin kanssa samassa hississäkin. Tuolloin poliisi oli näytellyt humalaista.

Oli lauantai kello 18.20. Steen Christensen lähti hotellin neljännestä kerroksesta ulos. Hän poistui hotellista takaoven kautta. Christensen käveli noin kolmesataa metriä. Sitten koirapartio otti poliisisurmaajan kiinni. Kaikki tapahtui ilman vastarintaa.

Oikeus tuomitsi Steen Christensenin kahdesta murhasta elinkautiseen vankeuteen. Christensen suoritti tuomiotaan jonkin aikaa Suomessa, kunnes hänet siirrettiin Tanskan vankilaan. Christensen löysi sittemmin suomalaisen naisen, jonka kanssa hän avioitui.

Virkatehtävissä on kuollut 129 poliisia
11.2.1918 Oskari Jylhämaa
28.2.1918 Erland Niininen
29.3.1918 Otto Mäkinen
14.4.1918 Frans Huhtanen
14.4.1918 Juho Nummi
24.10.1918 Yrjö Hautamäki
17.11.1918 Heikki Kuusisto
28.12.1918 Pekka Kotilainen
9.2.1920 Aleksanteri Pönkkä
17.2.1920 Lauri Heiskanen
18.7.1920 Ville Teivonen
16.2.1921 Juho Järvi
16.2.1921 Oskari Lindgren
12.9.1922 Ville Korhonen
26.10.1922 August Siik
11.1.1923 Juho Nolo
19.8.1923 Juho Rämö
3.12.1923 Juho Marttinen
10.12.1923 Fabian Laukkanen
19.4.1924 Kustaa Vuorinen
16.9.1924 Heikki Kankkunen
3.10.1924 Matti Kuoppala
1.5.1941 Kaarlo Kanervo
13.5.1941 Eero Harju
12.6.1941 Mikko Kiiskinen
14.6.1941 Eino Kukkula
12.10.1941 Tauno Kuusaro
12.10.1941 Vihtori Pajarinen
15.10.1941 Valio Honkavasara
16.10.1941 Jalmari Seitaniemi
22.12.1941 Eero Immonen
11.3.1942 Nils Håkansson
24.4.1942 Armas Talonen
30.5.1942 Paul Holm
29.8.1942 Arvo Soikkeli
13.12.1942 Leevi Koskimaa
15.12.1942 Frans Ritala
23.12.1942 Viljo Innanen
11.3.1943 Frans Suominen
20.4.1943 Einar Lindroos
17.10.1943 Seth Pikkarainen
17.12.1943 Yrjö Ahlqvist
27.2.1944 Lauri Salonkoski
17.4.1944 Aadolf Vaittinen
17.11.1924 Matti Kaukinen
5.7.1925 Urho Penttinen
13.2.1926 Kalle Usko
18.8.1926 Lauri Santala
13.11.1926 Gabriel Jäntti
27.12.1926 Juho Karisaari
14.6.1928 Paavo Hämäläinen
14.6.1928 Armas Pulli
28.8.1928 Matti Salo
29.8.1928 Samuli Turunen
13.9.1928 Johan Lahtinen
3.4.1929 Lauri Vesala
7.7.1929 Antti Räsänen
12.8.1929 Elo Elomaa
25.8.1929 Karl Virtanen
27.12.1929 Lauri Tanner
4.8.1930 Iivar Kokkonen
3.4.1930 Karl Jäspi
29.5.1930 Oskar Aulen
30.9.1930 Anton Langerroos
7.10.1930 Eino Tuomi
5.12.1930 Antti Toivonen
1.5.1941 Kaarlo Kanervo
13.5.1941 Eero Harju
12.6.1941 Mikko Kiiskinen
14.6.1941 Eino Kukkula
12.10.1941 Tauno Kuusaro
12.10.1941 Vihtori Pajarinen
15.10.1941 Valio Honkavasara
16.10.1941 Jalmari Seitaniemi
22.12.1941 Eero Immonen
11.3.1942 Nils Håkansson
24.4.1942 Armas Talonen
30.5.1942 Paul Holm
29.8.1942 Arvo Soikkeli
13.12.1942 Leevi Koskimaa
15.12.1942 Frans Ritala
23.12.1942 Viljo Innanen
11.3.1943 Frans Suominen
20.4.1943 Einar Lindroos
17.10.1943 Seth Pikkarainen
17.12.1943 Yrjö Ahlqvist
27.2.1944 Lauri Salonkoski
17.4.1944 Aadolf Vaittinen
12.5.1931 Reino Lehto
13.5.1931 Anton Lundqvist
2.7.1931 Eino Heinonen
12.11.1931 Antti Ijäs
21.12.1931 Verner Koskinen
23.5.1932 Viljo Karikoski
7.6.1932 Pekka Nevalainen
4.6.1933 Ilmari Alapeteri
6.8.1933 Jalmari Soisalo
7.11.1933 Evert Granberg
7.9.1934 Uuno Lähde
1935 Karl Wickström
30.11.1935 Ilkka Henttinen
6.2.1938 Oiva Vartia
20.4.1938 Taavetti Tapaninen
4.2.1939 Väinö Mäkinen
25.3.1939 Malakias Koli
17.4.1939 Otto Korhonen
12.6.1939 Jalmari Manninen
14.9.1939 Lauri Metsälä
16.8.1939 Anton Sakala
20.10.1940 Pietari Rantala
7.3.1969 Veikko Riihimäki
7.3.1969 Onni Saastamoinen
7.3.1969 Pentti Turpeinen
15.4.1976 Eero Lukkari
24.11.1976 Holger Danielsson
4.8.1977 Matti Pesu
9.10.1980 Taisto Seppänen
4.11.1981 Osmo Rajamäki
14.7.1983 Vilho Mustakangas
27.1.1986 Risto Peuraniemi
28.3.1986 Matti Eronen
7.2.1991 Seppo Minkkinen
19.5.1991 Veli Saunamäki
26.8.1992 Kalervo Veijola
14.2.1993 Antti Murtomäki
27.10.1994 Petri Henriksson
22.10.1997 Eero Holsti
22.10.1997 Antero Palo
2.6.2007 Gudmund Lindström

Artikkeli julkaistu Alibin numerossa 8/2007

Teksti: Alibi.fi