Body-tagin alkuskriptit

Julkkiskonna Rauski Lehmusvyöry on kuollut, viimeinen haastattelu: ”En kadu rikoksiani”

90- ja 2000-luvulla julkisuudessa muun muassa vaimonsa seksi-Veronica Nina Lehmusvyöryn rinnalla nähty Rauno ”Rauski” Lehmusvyöry on kuollut.

Asiasta kertoi eilen hänen pitkäaikainen nykyinen vaimonsa Jenni Siltanen.

Alibi julkaisi vain vajaa kaksi kuukautta sitten Rauskin haastattelun, joka jäi hänen viimeisekseen. Julkaisemme sen uudelleen alla.

Kuolemansairas Rauski Lehmusvyöry ei kadu mitään:
”EN KADU MITÄÄN”

Rauno ”Rauski” Lehmusvyöry, 68, oli yksi Vantaan Korsossa 60- ja 70-luvuilla vaikuttaneen kriminaaliporukan jäsenistä, joka piti poliisejakin varpaillaan. Myöhemmin kovanyrkkisenä miehenä tunnettu Rauski tuli tunnetuksi myös viihdelehtien sivuilta julkkiskonnana.

Juuri ennen haastattelua sairaalasta kotiutunut Rauski Lehmusvyöry sairastaa loppuvaiheen keuhkoahtaumatautia.

– Jos otan happiviikset pois, ei kulu viittä minuuttia kauempaa, kun täytyy soittaa ambulanssi. Jostain vekseli lankesi minullekin maksettavaksi. Turhaa tästä sairaudesta on piipittää. Se on itse hankittu.
Korson konnaporukkaa kuvaavasta Korson kriminaalit -kirjasta (Crime Time) tuli heti myyntimenestys ja ensimmäinen painos myytiin jo loppuun. Osa Korson kriminaalien porukasta on jo kuollut ja Rauskinkin terveys horjuu. Osa kirjan porukasta myös elää, ja he ovat kaikki hylänneet rikollisen elämän.
– Kirja olisi pitänyt tehdä jo aiemmin. Hyvä, että se saatiin aikaan. Meidän tarinassamme oli kirjaan moninkertaisesti ainesta. Moni meistä on jo manan majoilla. Mitään liivijengiläisiä me emme olleet vaan enemmän kaveriporukka, Rauski kertoo.
Kaikkien tarina ei päättynyt ikävästi. Ei ainakaan niiden, jotka vielä elävät.
– Liian moni on kuollut. Ne, jotka ovat hengissä, pääsivät rikoksista eroon. Ei 70-vuotiaita konnia ole elossakaan.

”Se oli sitä aikaa”

Kirjan luettuaan ei edes ihmettele, että moni on kuollut. Kirja sisältää toinen toistaan uskomattomampia tarinoita. Kuten sen, kun Rauski humalapäissään kaappasi konepistoolilla bussin Korsoon. Tai kun päätti kaverinsa kanssa ryhtyä parittajiksi.

– Se oli sitä aikaa se, Rauski selvittää totuutta tarinoiden takana.
Rauski ei kaunistele Korsossa vietettyä kovaa nuoruuttaan, ei kirjassa eikä haastattelussa. Kaikesta huolimatta Rauski ei ole koskaan hylännyt Korsoa, vaan on asunut siellä lähestulkoon koko elämänsä. Niin nyt eläkepäivinäänkin.
Lapsena ja nuorena Rauskin elämä oli kohtuullisen haastavaa väkivaltaisen isän kanssa. Muista Korson nuorista Rauski löysi tukea.
– Elämä oli kovaa siihen aikaan. Se oli tosi kovaa. Oman porukan puolta pidettiin, ihan turha oli tulla kenenkään soittamaan suuta.

Teini-ikäisenä asunnottomana

Rauski ei ollut lapsesta lähtien mikään menetetty tapaus. Hän pärjäsi hyvin koulussa. Yksi hetki muutti kaiken.

– Olin hyvä koulussa. Eräänä päivänä faija sanoi, etten saa mennä urheilukisoihin. Silloin tuli sellainen tunne, että haista äijä vittu. Minulla naksahti, enkä halunnut yrittää enää mitään.
Lopulta Rauski ajautui väkivaltaiseen konfliktiin isänsä kanssa, jota ei koskaan pystytty enää sovittelemaan.
– Täräytin turpaan äijää kunnolla, kun se hakkasi taas äitiä. Äijä tietenkin suuttui ja haki puukkoa sun muuta. Iso äijä yllättyi, kun laitoin vastaan jo 14-vuotiaana. Minun oli lähdettävä kotoa, emme mahtuneet enää samaan taloon. Ja voit uskoa, ettei kukaan yhdeksän jälkeen opettanut kylillä rehellisyyttä.
– Isäni on kuollut, mutta jos se eläisi, vetäisin sitä auton perässä vieläkin.
Rauski asusteli vajoissa, heinäladoissa ja maauimalan pukuhuoneessa. Asunnottomana ja vain teini-ikäisenä.
– Oli se rankkaa, mutta se kestettiin. En voi sietää ämmänhakkaajia, en mitenkään vieläkään. En kertonut kenellekään, ettei minulla ollut kotia. En halunnut lastenkotiin. Kävin koulut kyllä loppuun.
Silloin kun on nälkä, ei myöskään ajattele, onko kaikki toiminta laillista ja hyväksyttävää. Näin Rauski asian ajatteli.
– Nälkä pakotti tekemään kaikenlaista ja sitten löysin samanhenkisiä kavereita. Myimme viinaa ja kaikenlaista touhuttiin. Ei mitään sellaista, josta tänä päivänä edes vangittaisiin. Ketään en ole tappanut.

”Vihasin poliiseja”

Väkivallasta tuli silti olennainen osa Rauskin elämää, jota hän jälkikäteen myös ihmettelee. Väkivaltaa hän oli tietysti nähnyt jo kotonaan. Nyrkistä hän sai myös opettajiltaan ja poliiseilta.

– Minusta tuli perkeleen väkivaltainen. En tiedä mistä se viha kaikkea kohtaan tuli. Vihasin poliiseja yli kaiken, mutta siihen aikaan poliisit vetelivät turpaan meitä ja me löimme turpaan heitä. Mitään rikosilmoituksia ei tehty puolin eikä toisin. Kaikki kärsittiin nahoissaan.
Rauskin mukaan väkivalta oli 60- ja 70-luvuilla arkipäivää. Hänen mielestään se ei ollut samanlaista kuin nykyään.
– Silloin pientä väkivaltaa oli paljon enemmän. Nykyisin toinen lyödään kerralla hengiltä. Alkoholi kuului tuolloin kuvaan. Ja mitään hinttarijuomia, kuten oluita, ei juotu. Vain väkeviä.
Kaiken kaikkiaan Rauski on laskujensa mukaan istunut kuudesti vankilassa ja yhteensä yhdeksän vuotta. Viimeisin tuomio tuli vuosituhannen vaihteessa talousrikoksista Rauskin rakennusfirman osalta.
– Ne tutki sitä juttua 12 vuotta mikä on ihan käsittämätöntä. Sitten vasta saatiin tuomio aikaan. Neljä poliisiautoa tuli liikennevaloissa pidättämään minut. Ukkoa tuli puista ja pensaista repimään minua autosta. Ihan kuin olisin ollut joku murhamies.

Jo 16-vuotiaana vankilaan

Ensimmäisen kerran häkki heilahti Rauskille 16-vuotiaana Katajanokalle tutkintavankeuteen, jossa hän oppi vankilan kovaan arkeen. Itseään oli osattava puolustaa, mikäli halusi pärjätä. Sen Rauski osasi jo entuudestaan, koska oli ikäisekseen isokokoinen.

Rauski muistelee, että kun hän istui vankiloissa, asiat olivat niissä laitoksissa kunnossa. Hänestä vankila ei ole niin kova paikka kuin väitetään.
– Linnavintiöt ovat aika huliviliporukkaa, eikä niin kovia kuin väitetään. Linnassa oli ennen oikea järjestys. Hallitsevana luokkana olivat ne konnat, jotka osasivat tehdä rahaa. Naistenhakkaajat ja pedofiilit olivat alimpana. Ja jos on fyrkkaa, saa linnassa järjestettyä itselleen mukavat olot, Rauski väittää.
Lopulta Rauski ja muut Korson kriminaaleista kyllästyivät rikolliseen elämään 70-luvun lopulla. Väärennetyillä vekseleillä ja pimeän viinan myynnillä hankitut amerikanraudatkaan eivät jaksaneet enää kiinnostaa. Ei edes ryyppääminen.
– Avain omaan elämänmuutokseeni oli korkin laittaminen kiinni. Jopa tappelut melkein loppuivat. En silti selvänäkään ole antanut kenenkään hyppiä silmille.

Viimeisen kerran rikoksiin

Rauski päätti ruveta kunnon kansalaiseksi, vaikka kaikki ei sitten mennytkään niin kuin suunniteltiin. Hän perusti niin perheen kuin rakennusfirmankin. Rahaa tuli ovista ja ikkunoista 80-luvun nousukaudella. Laillisestikin hän olisi pärjännyt, mutta se ei riittänyt.

– Veri vain veti rikoksiin. Olin ensimmäinen, joka aloitti työvoimavuokrauksen rakennuksille. Oli se kamalaa rahantuloa. Rahat menivät sen sileän tien. Rahoja ei säästelty. Matkustelin kaikkialle.
Talousrikoksista saatu tuomio oli Rauskin viimeinen tuomio. Sen jälkeen hän on pysynyt kaidalla polulla. Kenellekään hän ei suosittele rikollista uraa.
– En halua neuvoa ketään rikolliselle uralle. En voi ketään opastaa. Itse vain viehätyin rikoksiin. Elämä on sellaista kun se on.
Vastaan on tullut vanhoja tappelukavereita myöhemminkin. Vieläkään Rauski ei väistele ketään.
– Ne ovat varovaisia vieläkin minun kanssani, vaikka on nämä letkut. En mitään vaihtaisi pois. En edes vankilatuomioita, Rauski naurahtaa.

Teksti: Alibin toimitus
Avainsanat: Rauno Lehmusvyöry, Rauski